sunnuntai 27. helmikuuta 2022

Putin ei pääse aamulla maitokauppaan

Putin ei pääse aamulla maitokauppaan.

Jokainen tietää, miten kurja on tallustella täällä maankuorella ilman rahaa nälissään ja rikkinäisissä kengissä. Vihellystaitokin katoaa.

Koska tämän tietää jokainen, niin sen tietää myös pääministeri Sanna Marin ja EU.

Suomi ja EU ovat määränneet kovan, aivan hurjanmoisen pakoitteen presidentti Putinille.

Pääministeri Sanna Marin sanoo, että  Suomi ja EU ovat  jäädyttäneet presidentti Putinin varat ja pankkitilit.

Tämä onkin helppoa. Kaiken ydin on aakkosjärjestys. Putin löytyy sieltä pankkien asiakasluetteloista O:n ja Q:n välistä P-kirjaimen kohdalta.

Nyt Putinilla ei ole rahaa.

Putin ei pääse aamulla maitokauppaan.

lauantai 16. toukokuuta 2020

Varokaa tätä pirullista huijausviestiä


Varokaa tätä pirullista huijausviestiä

”Hyvä ihmiskuiskaaja, tohtori Matti, täällä Kauko Kujanpää. Olen Ranuan poikia. Siis paikkakunnalta nimeltä Ranua.
   Sain kännykkääni Suomen Verohallinnolta tekstiviestin, jossa kehotettiin työntämään painekyllästetty  kakkos-nelonen ahteriini, ja lähettämään sen jälkeen paluuviestissä pankkitilini tunnistetiedot. Ne lähetettyäni pattinki aktivoituisi automaattisesti ja saisin sen irti.
   Olen parhaillaan ajamassa puutavaraliikkeeseen. Siellä on tuota painekyllästettyä pattinkia tarjoushintaan. Raakasahattuna 0,99 eur./metri. Höylättynä 1,39 eur./metri. Taidan ottaa tuota höylättyä, vaikka hinta on suolasempi. 
   Kirjoitin teille, jotta saisin henkistä tukea tulevaan koettelemukseeni. Tuntuu niin pahalta ja epäoikeudenmukaiselta, kun on koko ikänsä rehellistä työtä tehnyt ja veronsa maksanut.
   Kiitos.”

Ihmiskuiskaaja tohtori Matin vastaus: 
”Hyvä Kauko, huijausviestit ovat nykyään hyvinkin kehittyneitä ja nousseet aivan uudelle pirullisuustasolle. Vaikka saamanne viesti vaikuttaa aidolta, se on täyttä huijausta. Älkää tehtö sitä. Saamanne viesti on laajalle levinnyt  pattinkihuijaus. Uskokaa minua. Älkää tehkö sitä. Viestissä käytetään ovelasti hyväksi metsäteollisuutemme luotettavuutta ja vakavaraisuutta. Huijausviestin lähettäneillä ei ole mitään tarkoitusta lähettää teille pattingin poistokoodia. Painekyllästetty pattinki ei edes lahoa. Se jää sinne päivienne loppuun. Te lahoatte ennen kuin pattinki. Ystävä hyvä,  kääntäkää autonne ja menkää kotiinne. Juokaa väkevät kahvit. Huolehtikaa nestetasapainostanne. Aloittakaa ukulele-opinnot. Ja ennen kaikkea poistakaa saamanne viesti. Toistan: Se on huijausviesti.
   ( Toivottavasti saitte tämän ajoissa)”

lauantai 14. syyskuuta 2019

Piru 2.0 on tuolla jossain



Piru 2.0 on tuolla jossain

Arttu Ahomaa Valkeakoskelta kirjoittaa olevansa rauhallinen mies, keulimiset hän on aina jättänyt muille, mutta nyt on alkanut päätä kiristää.  Painehöyryn muodostuminen  päähän johtuu peltikaton maalausurakasta, jonka Arttu teki nyt keväällä 2019.
   Arttu Ahomaa on aina tehnyt lujasti töitä, työttömyyskorvausta hän ei ole saanut päivääkään. Perheeseen kuuluu myös vaimo Hillevi ja nyt jo aikuinen tytär Helena, joka toimii parturina Ruotsissa. Hilleviä Arttu kosi latotansseissa. Tytär Helena syntyi latotansseista yhdeksän kuukauden kuluttua, mitä Arttu ei kuitenkaan pidä keulimisena vaan rakkautena ensisilmäyksellä.
   Nykyään Arttu Ahomaan elämä maistuu sikanaudalta.
   Hän jatkaa kirjettään näin:
   ” Hyvä ihmiskuiskaaja, tohtori Matti, olimme eläneet säästäväisesti ja ahkerasti työtä tehden. Vuonna 2008, eläkkeelle päästyämme, ostimme tämän rintamamiestalon. Ihastuimme siihen heti, siinä oli pieni verstastila alakerrassa, josta pidin kovasti, olin tottunut tekemään käsilläni aina jotain. Vaimoni ihastui pieneen puutarhaan, jonka hän sai kukoistamaan sadoin kukkasin, pienessä kasvihuoneessa kasvavat tomaatit olivat pyöreitä, punaisia ja maukkaudessaan kylänkuuluja.
   Kaikki meni hyvin, tanssimme ruusuilla, olimme onnesta pökerryksissä, mutta…
   Niin, mutta…Nyt keväällä 2019 huomasin ruostetta talomme peltikatossa, jota ei oltu koskaan aiemmin maalattu. Koska halusin pitää talomme hyvässä kunnossa, otin yhteyttä maalausfirmaan. Sieltä tulikin mies katsomaan kattoa. Miehellä oli liituraitapuku, leveä solmio kaulassa, kiiltävät kengät, ja myös öljyiset hiukset kiilsivät. Mies lennätti dronea ympäri taloa omaa taitavuuttaan esitellen ja korostaen. –Tämä on tätä päivää, hän sanoi.  Naureskeli ja teki outoja silmukoita ja syöksyjä, kunnes drone putosi hallitsemattomasti ja upposi perunamaahan. Kävin kaivamassa dronen perunamaasta ja laskin auton viereen. Vakavaksi muuttunut mies ei enää puhunut dronestaan yhtään mitään, ei katsonut siihen päinkään.  Hänen kädessään oleva laskin näytti hinnan, joka minusta vaikutti ihan kohtuulliselta.
   Hyväksyin tarjouksen.
   Väriksi valitsin viininpunaisen.
   Sitten vain odottamaan.
   -Kaksi viikkoa ja kattonne on niin upea, ettette sitä tunnista, ukko oli sanonut.
   No, kahden viikon kuluttua sain sähköpostia ja ilmoituksen siitä, että talomme katto oli maalattu. Liitteenä oli kaksi tiedostoa, lasku ja valokuva.  Aukaisin kuvatiedoston ja siinä olevan talomme katto oli tosiaan kauttaaltaan viininpunainen. Eikä ruosteen tippaakaan.
   Ihmettelin kovin, milloin olivat ehtineet katon maalata, olinhan ollut kotosalla koko ajan. Menin ulos ja kattomme oli niin kuin ennenkin, maalaamaton ja ruosteinen.
   Soitto maalausfirmaan. Numeroita. 2, jos haluatte sitä. Saat..na!  4 jos haluatte tätä. Pään raapimista. Numeroita, numeroita. 6 jos haluatte sitä sun tätä. Hiki tässä tulee. 17 jos haluatte puhua kielillä. Ettette vaan olisi robotti-ti, mitä on 6 satakuntalaista mummoa kertaa kolme ?
   Tunnin päästä puhuin vastuuhenkilön kanssa. Hän kertoi, ettei mitään erehdystä ollut tapahtunut. Nyt nettiaikana maalarit ja maalit eivät koskaan tule fyysisesti paikan päälle. Se kyllä luki sopimuksessa. Hyvin pienellä. Peltikattoni maalaamisen oli suorittanut maalausohjelma Maalimestari 3,14. Aluksi peltikatto oli pesty painepesurilla ja liuottimilla, sitten oli maalattu kahteen kertaan. Juuri sillä viininpunaisella, jonka olin itse valinnut. Tätä painotettiin ”…, jonka te itse valitsitte.”
   Maalaaminen oli suoritettu virtuaalisesti heidän nykyaikaisessa, modernissa konesalissaan Espoossa. Asiassa ei ollut mitään hämärää.
   Hyvä ihmiskuiskaaja, tohtori Matti, missä on hulluuden raja ? Onko sillä pohjaa lainkaan ?
   Kun kaikki on netissä.
   Mitä pirua tämä nettihössötys tarkoittaa ?” kysyy Arttu Ahomaa kirjeensä lopussa.

Ihmiskuiskaajan vastaus: Kysymyksenne sisältää myös vastauksen: Pirua se nimenomaan tarkoittaa.
  

lauantai 24. elokuuta 2019

Liikennemerkkejä kannattaa noudattaa



Liikennemerkkejä kannattaa noudattaa

Hyvä ihmiskuiskaaja tohtori Matti,
   olemme eläkeläisiä, minä 72 vuotta ja vaimoni 69 vuotta. Meillä on tapana käydä kävelylenkeillä, joiden taitekohdassa on yleensä jokin kahvipaikka. Juomme kahvit ja katselemme ohi kulkevia ihmisiä. Käytän kävelykeppiä, jonka sain 70-vuotislahjaksi.
   Kävelylenkin varteen oli ilmestynyt tien viereen nopeusrajoitusmerkki, joka ilmoitti, että korkein sallittu nopeus oli 40 km tunnissa. Puhuimme, että se ei koske meitä, koska olimme kävellen liikkeellä ja hidasliikkeisiä eläkeläisiä. Heti tämän merkin jälkeen oli leikkivistä lapsista varoittava merkki. Siinä oli kaksi lasta kolmiomerkissä ja sen alapuolella keltainen suorakaiteen muotoinen kyltti, jossa luki mustalla : VAROKAA LEIKKIVIÄ LAPSIA.
   Heti tuon merkin jälkeen olikin tien ja asuintalon välissä nurmialueella kaksi leikkivää tyttöä. Tytöt olivat 7-8 vuotiaita, heillä oli paljon leluja, nukkeja ja muita. Tytöt olivat kauniita, mekot olivat kukallisia, hiuksissa oli rusetit, ja molemmilla  valkoiset, tahrattomat tossut jaloissa. Tyttöjen ympärillä pomppi kaksi valkoista minikania. Kaunis lumottu näky pysäytti meidät, minut ja vaimoni, ja luulen, että vaimoni sai jonkin miellyttävän muistuman mieleensä omasta lapsuudestaan. Hän nykäisi kättäni.
   Hyvä ihmiskuiskaaja tohtori Matti,
sitten…niin, sitten suuri suuni aukeni, katsoin leikkiviä tyttöjä ja suuri suuni aukeni.
   -Mitäs tytöt leikkivät? suuri, ystävällinen suuni kysyi.
Muuta ei tarvittu. Tytöt nousivat ylös, kääntyivät meihin päin,  lelut putosivat käsistä siihen paikkaan, kasvoihin nousi myrsky.
   -V..tu ! Meitä et tytöttele, vanha sieninen äijä, toinen tytöistä sanoi.
Sitten tytöt repivät  rusetit hiuksistaan ja tulivat kohti. Muuta en muista. Silminnäkijöiden mukaan tytöt olivat kaataneet minut ja vaimoni maahan ja aloittaneet pieksennän. Kävelykeppini oli katkaistu ja sen puolikkaita oli käytetty pamppuina. Vaatteidemme sisään ihoa vasten oli tunkettu nokkosia, ja pamputusta oli jatkettu siihen asti, kunnes ohikulkijat olivat tulleet väliin.
   Pahoinpitelyn takia minä ja vaimoni makasimme sairaalassa kolme viikkoa, minä kaksi päivää tajuttomana. Nyt olemme jo kotiutuneet, ja pahimmat mustelmat ovat parantuneet, mutta yhä luut ja lihakset ovat kipeitä. Otamme särkylääkettä kolmasti päivässä. Vakuutusyhtiö kieltäytyi maksamasta korvauksia. Olihan tuo leikkivistä lapsista varoittava liikennemerkki ollut kaikkien nähtävillä. Mekin sen näimme. Vakuutusyhtiön mukaan saamme syyttää vain itseämme, kun emme tuosta varoitusmerkistä välittäneet. Samaa mieltä olemme nyt jo mekin.
   Poliisilta saimme tuntuvat sakot liikennemerkin huomiotta jättämisestä. Syyttäjän vaatimus ehdonalaisesta vankeudesta hylättiin.
   Hyvä ihmiskuiskaaja tohtori Matti,
 liikennemerkeillä annetaan tienkäyttäjille tärkeitä tietoja edessä olevasta liikennetilanteesta. Haluan, että tähdennätte ihmisille miten tärkeää liikennemerkkien tarkka havannointi ja noudattaminen on. Ei liikennemerkkien asentaja niitä leikinpäin tai juovuksissa ollessaan ole tien varteen asettanut. Varsinkin lapsista kertovat varoitusmerkit kannattaa ottaa erikoistosissaan.
   Noudattamalla liikennemerkkejä, me kaikki voitamme.

lauantai 17. elokuuta 2019

Kerttu Kotakorpi, kuuroja ja rankkoja kuuroja.





Kerttu Kotakorpi, kuuroja ja rankkoja kuuroja.

Hyvä ihmiskuiskaaja tohtori Matti,
hämmästyttää nuo nykyiset TV:n säätiedotukset niin kuin monia muitakin hämmästyttää nuo nykyiset säätiedotukset. Ne pitävät paikkansa, tai sitten eivät pidä paikkansa. Tai päinvastoin. Me muistamme yleensä vain ne säätiedotukset, jotka eivät pidä paikkaansa. Tämä tällainen negatiivinen sävy, jossa iloitaan ja mekkaloidaan toisen ihmisen epäonnistumisesta, johtuu ihmisillä Turmion kaksihaaraisesta luusta, jonka evoluutio on kasvattanut ihmisen pään aivotumakkeeseen. Siksi monikaan ei muista, että kesäkuun 27. päivänä tänä vuonna 2019 annettiin säätiedotus, joka piti täydellisesti paikkansa. Sen todistajaksi jouduin. Sitä nyt todistan.
Juu, Teemu Vittumaisenoja tässä hei. Turusta. Se oli se TV 1:n meteorologi Kerttu Kotakorpi, joka sen ennustuksen antoi. Sievä hän, jolla on aina niitä kukallisia mekkoja, tumma tukka ja punaiset huulet. Kerttu Kotakorpi sanoi, että Itä-Suomesta on tulossa Länsi-Suomeen kuuroja, joista osa voi olla rankkojakin. Jouduin tuon ennustuksen todistajaksi heti seuraavana päivänä. Sitä yhä ihmettelen, mistä Kerttu Kotakorpi tiesi kaiken niin tarkasti. Ihailtavaa ammattitaitoa.
Juu, Teemu Vittumaisenoja jatkaa siitä, mihin äsken jäi. Olin seuraavana päivänä Hesburgerissa syömässä, kun pihaan ajoi linja-auto, jonka otsassa luki TILAUSAJO. Siitä pakkautui sisälle syömään noin 40 mustiin popliinitakkeihin pukeutunutta tuiman näköistä miestä. Ajattelin kyllä, että mikä miesporukka tämä oikein on. Sain lisätietoja linja-auton kuljettajalta, joka istuutui pöytääni.
Juu, Teemu Vittumaisenoja jatkaa yhä, ei tullut vielä valmiiksi. Linja-auton kuljettaja kertoi, että kyydittävät miehet olivat kaikki kuuroja. Noista 40:sta kuurosta osa, ehkä kymmenkunta, olivat rankkkoja. Rankat kuurot elivät jumalatonta elämää, tappelivat karaokebaareissa, kivittivät pikkulintuja, potkivat siilejä, pistivät vanhuksia istumaan rollaattoreihinsa ja työnsivät kivikkoista polkua alas.  Matkalle piti tulla myös eräs erikoisrankka kuuro, mutta hän oli joutunut vankilaan vaimonsa pieksemisestä. Juuri silloin muistin meteorologi Kerttu Kotakorven ennustuksen kuuroista ja rankoista kuuroista. Linja-auton ikkunassa oli kyltti: SAVONMAAN KUUROT  PAIKALLISYHDISTYS.
Hyvä ihmiskuiskaaja tohtori Matti: Vaikka istun jälleen täällä Hesburgerissa, niin kiidän maapallon mukana auringon ympäri 107 200 kilometriä tunnissa. Lisäksi koko aurinkokunta kiitää eteenpäin 800 000 kilometriä tunnissa. Lisäksi koko linnunratamme liikkuu kohden toista Andromedaa 470 000 kilometriä tunnissa. Lisäksi on muita kiitoja.
Hyvä ihmiskuiskaaja tohtori Matti, istuessani tässä Hesburgerissa tupla-hampurilainen suussa, kiidän universumissa usean miljoonan kilometrin tuntinopeudella.
Eikä tukkani edes heilu.

Mutta hiki tässä tulee, kun maailmaa ihmettelen.

lauantai 6. huhtikuuta 2019

Sote on suuri, hallelujaa...



Sote on suuri, hallelujaa…
Rakastettu isäni piti Gildasta yli kaiken, siis siitä 1946 valmistuneesta elokuvasta, jonka pääosissa Rita Hayworth ja Glen Ford. Hän kävi katsomassa sen niin usein kuin siihen aikaan voi. Sitten tuli pitkä aika, jona elokuvaa ei voinut katsoa missään, sitten vhs ja myöhemmin dvd ja blueray pelastivat tilanteen, ja isäni katsoi Gildan silloin kuin halusi. Isäni kuoli sairaalassa Gildaa katsoen, hän kuoli vasta sitten kun ruutuun oli ilmestynyt The End.
   Isäni kuoli onnellisena. Elokuvasta muistan myös hämyisen sävelmän ”Amado mio”, joka soi usein lapsuudenkodissani, ja jota hän hyräili. Usein hän tanssi äidin kanssa, kun tuo sävel kuului radiosta. Toisinaan hän kaappasi minut syliinsä ja tanssi tuota sävelmää, joka oudolla tavalla kiehtoi häntä läpi elämän.
   Olen isäni tyttö. Kyllä ja nimenomaan.
   Nimeni on Gilda Pesonen.
   Asun Turussa, olen siis turkulainen. Olen 65-vuotias, juuri eläkkeelle siirtynyt. Silmäni ovat siniset, vartaloni hieman pyöreähkö, hiukseni harmaat, pituuteni 159 cm olen perinyt isäni äidiltä, joka myöskin oli 159 cm pitkä. Rasvaprosenttiani en ole koskaan antanut mitata, vaan olen aina paennut tilanteesta.
  Olen tehnyt koko elämäni kovasti töitä, sairaslomia en ole ehtinyt pitää.  Koska työeläkkeeni on pieni, saan lisäksi kansaneläkettä. Nykyinen Juha Sipilän hallitus juuri leikkasi kansaneläkkeitä. Oli ensimmäinen hallitus kautta aikojen, joka on leikannut kansaneläkkeitä. Omana mielipiteenäni sanon, että se on aina poliittinen pahoinpitely, kun suurituloinen leikkaa pienempituloiselta. Poliittinen pahoinpitely olisi saatava rikoslakiin niin pian kuin mahdollista.
   Kansaneläkkeen leikkauksesta huolimatta minun on pidettävä menoni tulojeni suuruisina. Olen luopunut maidosta, juon lasin vettä maidon sijaan.
   Mutta asiaan.
   Lonkkaani.
   Nuorempana huutelin ympäriinsä, että vanhuus tulee yksin, mutta ei se tahdo ihan niin olla. Kävelyni on vuosien saatossa muodostunut yhä kivuliaammaksi. Tämä johti siihen, että lääkärini sanoi, jos haluan kävellä vielä kahden vuoden päästä, niin minun olisi mentävä lonkkaleikkaukseen. Ja kävellähän minä halusin.
   Mutta asiahan ei ollut niin yksinkertainen, että menisin sairaalaan, ja minulle leikattaisiin uusi lonkkanivel paikoilleen. Nykyajan hurmoksellisia sanoa ovat kilpailutus ja valinnanvapaus.  Hallitus oli kaikessa viisaudessaan päättänyt, että minun oli kilpailutettava lonkkaleikkaukseni. Myös lonkkanivelen teko olisi kilpailutettava, ja minun olisi hankittava se itse. Kela siitä sitten korvaisi 9 % myöhemmin.
   Myös valinnanvapaus minulla olisi, kunhan valitsisin aina halvimman.
   Niin, ja ennen kilpailutusta minun oli yhtiöitettävä itseni.
   Postini tulee nykyään nimellä Gilda Pesonen Oy.
   Sitten kilpailutukseen. Minun oli lähetettävä 4 eri tarjouspyyntöä: 1) Lonkkanivelen valmistus, 2) Leikkaukseen nukuttaminen, 3) Lonkkaleikkaus, 4) Herääminen.
   Lonkkanivelen valmistuksen voitti eräs Keskisuomalainen metalliyritys. Nivel tuli minulle Matkahuollon välityksellä. Se oli hyvin kiiltävä, ei lainkaan luuni värinen. Näin siitä oman kuvani. Oheiskirjeessä sitä kehotettiin käsittelemään hellävaroin, jotta ei tulisi lommoja ja naarmuja,  ja muistettava ottaa se sairaalaan mukaan.
   Muut kilpailutukseni sitten menivätkin oudosti. Leikkaukseen nukuttamisen voitti Turun Yliopistollinen Keskussairaala. Varsinaisen lonkkaleikkauksen voitti Kuopion Yliopistollinen Keskussairaala. Heräämiseni tapahtuisi Kajaanissa. Matkan Turun, Kuopion ja Kajaanin välillä minun olisi järjestettävä itse, samoin kuin Kajaanista Turkuun.
   Soitin Terveyskeskukseen ja kysyin, että miten näin voi olla. Sieltä vastattiin, että näin voi olla.
   Huolestuin tietenkin valtavasti, että miten minun tulisi menetellä. Kajaanista pääsisin kyllä junalla kotiin, sillä olinhan jo hereillä, mutta matkoihin Turusta Kuopioon, ja Kuopiosta Kajaaniin en keksinyt minkäänlaista ratkaisua.
   Sitten kummipoikani Teppo, joka on maanviljelijä Mynämäeltä, tuli käymään. Hän on herttainen, hyvä poika ollut aina. Soitteleekin kerran viikossa ja kyselee kuulumisia.
  Kerroin Tepolle ongelmani ja hän oli heti valmis auttamaan. Hänellä oli farmariauto, jonka takatilan kävimme mittaamassa. Se oli 160 cm pitkä, kun takapenkin selkänojat oli kumottu alas.  Jäisi vielä 1 sentti rakoa varpaisiin, kun takaluukun humauttaisi kiinni,  jos pääni olisi menosuuntaan.
   Päätimme sitten näin: Teppo käy Motonetista ostamassa nokkakärryt ja taakkaliinoja. Hän sitten ajaa minut tavaratilassa ensin Turusta Kuopioon, sitten Kuopiosta  Kajaaniin. Kajaanista Turkuun voin sitten jo istua etupenkillä normaalin henkilömatkustajan tavoin.
   Heti Tepon lähdettyä minua alkoi epäilyttää kaikki. En tiedä tulinko järkiini, vai lähtikö järki minusta. Samantekevää.
   Ennen oli ennen, nyt on nyt. Isälläni oli Gilda, joka antoi voimia. Minulla on Sote, joka vie voimani.
   En aio matkustaa Kuopioon, enkä Kajaaniin.
   Valitsen vain tuon operaation Turussa.
   Ei minulla muuta.
   Gilda Pesonen Oy lopettaa tähän.

lauantai 19. tammikuuta 2019

Koiran kuolema



Novelli:

             Koiran  kuolema

                                                                                                                   
Mies ja koira kulkivat kylän läpi keväisenä päivänä  kuin mikäkin onnekas pariskunta, jolla on toisensa.
Ennen kylää he olivat kulkeneet pitkän metsätaipaleen. He olivat kulkeneet vanhan kirkon ja kylän hautausmaan halki. Hautausmaalla kulki vanha mies ja vanha nainen. Heillä oli ollut hyvä, pitkä liitto. Vanha mies katseli hautakiviä ja kuvaili niitä naiselle. He kulkivat toisiaan kädestä kiinni pitäen. Vanha mies tuki hauraan, sokean naisen kulkua. Maassa kukoisti leskenlehtiä kevätauringon lämmittäessä.
Talven aikana mies oli antanut hiustensa ja partansa kasvaa entistä pidemmiksi kuontaloiksi. Tummat hiukset ulottuivat hartioille, ja hoitamaton parta peitti kasvoja. Miehen selässä oli ruskea, iso retkireppu, jossa kylän kaupasta tehdyt ostokset olivat. Olalta roikkui Nikon- kamera leveässä hihnassa. Parhaat päivät jo ohittanut, napittamaton popliinitakki liehui tuulessa hänen yllään.
Miehen rinnalla kipittävä koira oli luppakorvainen. Mustaa, ruskeaa ja likaisen valkoista lyhyessä karvassa. Koirassa oli kai kaiken maailman koirarotujen kiimat sekaisin, ja ihmiset pitivät koiraakin oudon näköisenä. Jotkut ihmiset laskivat leikkiä, että juuri sellainen koira oli kuin isäntänsäkin. Tai päinvastoin. Mutta miehestä koira oli mitä kaunein. Hän rakasti koiraa ainoana omanaan, ja koira rakasti häntä yhtä paljon. Koira oli onnellinen, sen turkki kiilsi terveenä. Koiran nimi oli Koira.
Mies oli löytänyt koiran vuosia sitten  kaatopaikalta. Hän oli kuullut sinne jätetystä säkistä koiranpennun surkeaa ininää. Siitä lähtien he olivat kulkeneet erottamattomasti samaa matkaa.
Mies oli kävellyt tässä kylässä ensimmäistä kertaa jo vuonna 1979, noin   kolmekymmentä vuotta sitten, mennessään ostamaan kettinkiä rautakaupasta.  Hän oli silloin ollut nuori. Heitä oli ollut paljon, ja he kaikki olivat olleet nuoria luonnonsuojelijoita. He olivat tulleet kaikkialta Suomesta estämään kylän läheisyydessä olevan suon kuivauksen. He olivat tulleet pelastamaan kurjet. He olivat palavasti uskoneet asiaansa. He olivat padonneet kaivetut laskuojat. He olivat kytkeneet itsensä kahlein kaivinkoneisiin. Ja mikä parasta, he olivat voittaneet. Suon ojitus oli lopetettu, kurjet olivat saaneet jäädä. Mutta kun tapauksesta oli kulunut kaksi vuotta, yksi mies oli palannut suolle henkilökohtaisista syistä. Siitä lähtien suo oli ollut hänen  kotinsa. Hänen  kotinsa ja ammattinsa.
Talvet mies asui kylässä olevassa kahden huoneen punaisessa mökissään. Mies oli asunut siinä aluksi vuokralla, sitten ostanut mökin omakseen. Jo varhain keväisin, ennen kurkien tuloa, hän muutti suolle kyhäämäänsä asumukseen. Elantonsa hän sai suosta kertovista lehtiartikkeleista ja valokuvista, joita kuvatoimisto välitti kaikkialle maailmaan.
Suo, jonka rannalla mies koiransa kanssa kesäisin asui, oli vanha. Suo oli yhtä vanha kuin valtava kivenlohkare, jonka mannerjäätikkö oli laskenut matkastaan suon origoon joskus ammoisina aikoina. Suon laidalla, miehen asumuksen edessä, makasi puolittain upoksiin painunut traktori kaivinkita kuin ikuiseen tappiohuutoon nousseena. Ruoste oli syöpynyt sen rautasydämeen asti, suo imi ja söi vihollistaan jatkuvasti. Traktorin edessä oli leirinuotioiden mustuttamia kantoja yli kahden vuosikymmenen takaa. Mies tunsi haikeutta menneeseen katsoessaan tätä näkyä. Joskus iltaisin, auringon laskiessa, mies haisti elävästi käristyvien, rikki poksahtavien nuotiomakkaroiden tuoksun. Tuulettomina iltoina mies kuuli jopa kitaran soittoa siitä maailmasta, joka oli mennyt.
Kylän koulussa, jossa mies kävi pitämässä luonnontiedon tunnin pari kertaa lukuvuodessa, hän oli tutustunut erääseen tyttöön. Tyttö oli nyt kymmenen vuotta. Tytön hiukset oli leikattu puolipitkiksi. Tyttö ei pelännyt miestä, sillä hän oli tavoittanut miehen silmät, jotka olivat siniset ja lempeät. Syksyllä mies oli antanut tytölle pinon valokuvia kurjista tytön tekemää esitelmää varten.
Nyt kevät oli jo niin pitkällä, että kurkien olisi pitänyt tulla jo kaksi- kolme viikkoa sitten. Mutta päivä toisensa jälkeen eteläinen taivas oli ollut tyhjä.
Ostettuaan kaupasta kaikkea tarpeellista, mies suuntasi kulkunsa takaisin suolle. Kun mies oli ohittanut koulun, tyttö juoksi pihalta hänen luokseen.
- Sinun kurkesi eivät ole vieläkään tulleet, tyttö sanoi.
- Odotan niitä aivan näinä päivinä, mies vastasi. - Tänään, huomenna. Eivät ne jätä tulematta.
- Eivät ne tulisi, jos suo olisi kuivattu, tyttö sanoi. - Jos suo olisi kuivattu, niin se olisi samaa kuin ihmiseltä olisi hajotettu talo ympäriltä.
- Sinä olet viisas tyttö, mies sanoi ja katsoi tyttöä lempein, rakastavin silmin.
Koira kiersi nuuskien tyttöä. Tyttö silitti ja taputti sitä. Koiran nenä oli kuin mustaa, kosteaa lakritsia.
- Missä kurjet talvehtivat? tyttö kysyi, vaikka aivan hyvin itsekin tiesi.
- Välimeren maissa ja Afrikassa, mies vastasi.
- Mikseivät ne jää sinne, kun siellä on aina lämmintä, tyttö ihmetteli.
Taas mies katsoi tyttöä lempein, rakastavin silmin, ja sanoi: - Koska niiden on palattava tänne. Ne saavat äänettömän käskyn ja lähtevät matkaan. Tämän suon ne muistavat, vaikka ne unohtaisivat kaiken muun.
- Kurjet syövät ruohoa ja juurikasveja, tyttö esitelmöi. - Joskus ne nappaavat sisiliskon tai sammakonkin nälkäänsä. Ja matoja ja hyönteisiä ne syövät. Myös kovakuoriaisia, heinäsirkkoja ja sudenkorentoja. Kurjilla on geeneissään yli 40 miljoonan vuoden kokemus. Kurjet elävät elinikäisessä parisuhteessa. Jos puoliso kuolee, toinen elää yksin, ja kuolee viimein suruun.
- Hyvin olet esitelmäsi tehnyt, mies sanoi. - Monikaan tyttö ei tiedä kurjista niin paljon kuin sinä.
- Minä olenkin aika tyttö, tyttö sanoi.
- Toivottavasti kurjet eivät tule liian myöhään, jotta poikaset ehtisivät kehittyä, mies sanoi. - Suon pinta on jo alkanut vihertää. Lehdet puhkeavat puihin ja niiden pitäisi alkaa rakentaa pesää. Kurjet tulevat lentokykyisiksi noin kymmenen viikon ikäisinä. Toivon tosissani, että ne tulevat pian. En ymmärrä, mikä on se mahti, joka niitä pidättelee tänä keväänä. Viime vuonna ne tulivat kolmisen viikkoa sitten. Se on pitkä aika kurkien lyhyessä kesässä. Poikaset eivät ehdi kehittyä syksyksi ja ne voivat paleltua kuoliaaksi. Jokainen päivä tästä lähtien on pois niiltä. Toivon sydämestäni, että ne tulevat tänään.
- Katson joka aamu ensimmäiseksi taivaalle, tyttö sanoi.
- Kyllä ne tulevat, mies sanoi. - Ei uskoaan saa menettää milloinkaan. Älä sinäkään menetä. Usko aina huomiseen. Ellei jokin onnistu, niin huomenna se onnistuu.
-Ei kukaan muu voi ottaa ihmiseltä hänen maailmaansa pois kuin ihminen itse, mies sanoi vielä.  -Älä koskaan menetä uskoasi sinäkään. Kunnioita vanhempiasi. Käy koulusi parhaan kykysi mukaan. Valmistu hyvään ammattiin. Äläkä koskaan menetä uskoasi huomiseen. Lupaa se minulle.
- Minä lupaan, tyttö sanoi.
- Tuletko pian taas kylälle, tyttö kysyi vielä.
- Elämä on ympyrä, me kohtaamme uudelleen, mies vastasi.
Kun tyttö oli palannut koulun pihalle, mies jatkoi matkaansa.
Varjoisissa paikoissa metsää oli vielä lunta, kun mies ja koira kulkivat suota kohti. Koira juoksenteli eloisasti miehen edellä, takana ja sivulla. Se teki laajoja kaarroksia, pyrähdyksiä ja hyppyjä. Mies kulki rauhallisin askelein sormet selkärepun hihnoissa kiinni. Keväinen ilma oli raikasta hengittää. Luonto oli heräämäisillään eloon, mies tunsi sen joka hengen vedolla.
Lähellä kaatopaikkaa mies kuuli laukauksia. Laukauksia oli kolme. Sitten hiljaisuus.  Hetkeä myöhemmin hän näki etäällä pakenevan hahmon, jolla oli ase olalla.  Miehen oli komennettava koiraansa, jotta se ei olisi lähtenyt perään. Mies otti joitakin valokuvia pakenijasta nopeaan tahtiin.
Pyssymies oli sama, joka alituiseen samosi metsää laukaukset seuranaan. Saaliiksi kelpasi niin kaatopaikan rotat kuin metsän linnut ja oravat. Aiemmin alkukeväällä metsässä oli  tuhottu käärmeiden talvipesä. Käärmeet oli vedetty koukulla ulos pesästä ja tuhottu. Niitä oli heitelty puiden oksille. Suunnitelmallisuudesta oli kertonut paikalle jäänyt lapio ja rautakanki. Myös suuri saapas oli potkinut muurahaispesiä eri puolilla metsää.
Kaatopaikasta lähtien koira kulki lopun matkaa suolle hyvin tottelevaisesti miehen rinnalla, eikä kirmaissut pitkin metsää.
Ulkonäöstään huolimatta miehen suolle kyhäämä asumus oli sisältä kodikas ja lämmin. Miehen vuode oli sen vasemmalla seinustalla, koira nukkui oikealla. Joskus mies oli aikonut vaihtelun vuoksi vaihtaa paikkoja, mutta koira ei ollut suostunut. Huoneen perällä keskellä oli tuoli ja pöytä verhotun ikkunan alla. Pöydällä oli öljylamppu ja kirjoituskone. Seinällä, miehen makuusijan yllä, oli hyllykkö, jossa oli papereita, lehtileikkeitä ja valokuvia siisteissä mapeissa. Koiran yläpuolella olevassa hyllykössä olivat kameroiden rungot ja lukuisat objektiivit hyvässä järjestyksessä. Kamiina oli peränurkassa.
Illalla mies ja koira istuivat rätisevän nuotion ääressä asumuksen edessä. Mies rahnutti koiran kaulaa, ja koira piti siitä. Mies oli juonut muutaman pullon olutta ja syönyt makkaraa. Oli jo hämärän hetki.
Kunpa vain kurjet tulisivat, mies ajatteli. No, kyllä ne saapuvat, hän ajatteli. Kurjet tulevat huomenna, siitä olen aivan varma. Kurjet jaksavat lentää seitsemänkymmentä peninkulmaa lepäämättä, kun hullu halu polttaa niitä tähän suohon. Syksyllä pois lentäessään ne suorittavat välilaskun useammin.
Taivaanvuohet olivat jo tulleet, mutta kurjet eivät. Rantaruohikossa asustivat lukuisat ruohokerttuset, rytikerttuset, ja harvinaiset rastaskerttuset. Hieman etäämpänä suosta lauloivat viita- ja luhtakerttuset. Vain suon kuninkaalliset puuttuivat.
Nuotion lämmön lumoamana mies vaipui hetkeksi jonnekin kauas ja näki kurjet. Niitä oli pieni ryhmä suosaarekkeella, joka kelluvana liikkui pitkin suota tuulten tahdossa. Kurjet kumartelivat toisilleen niin kuin kohteliaat ihmiset ja alkoivat sitten tanssin. Ne leyhyttelivät suuria siipiään, tanssivat paikallaan, hyppivät ilmaan, ja juoksentelivat edestakaisin. Jotkut kurjet viskelivät nokillaan oksanpätkiä ilmaan ja yrittivät sitten tavoitella niitä.
Mies palasi koiran luo.
- Meinasin nukahtaa, mies sanoi koiralle, jonka pää lepäsi hänen sylissään.
Mies lisäsi muutaman oksankappaleen nuotioon ja aukaisi uuden olutpullon. Nuotion edessä suon laidalla makasi upoksiin painunut traktori. Sen kaivinkita oli noussut ylös tappiohuutoon yli kaksikymmentä vuotta sitten.
- Et enää pärise tällä suolla romu, mies uhmasi ääneen. - Me selätimme sinut, romu. Me selätimme rautaruumiisi.
- Et totisesti arvannut tehtaasta tullessasi, että tämä suo on hautasi, mies puhui yhä ääneen. - Ruma romu sinä olet. Minä olen kännikäki, mutta sinäpä olet ruma, eloton romu.
Miehen äänensävystä koira ymmärsi, että suossa makaava rautakasa oli täysin  kelvoton. Isäntäänsä tukien koira meni traktorin luo ja haukkui muutaman kerran hyvin vihaisesti.
Kiivaat haukunnat veivät kuitenkin koiran loput voimat. Sen häntä piiskasi laiskasti, kun se kulki majaan. Majassa se asettui täkille, joka oli sitä varten. Kun mies hetken perästä tuli sisälle, koira nukkui jo. Ennen vaipumistaan uneen mies toivoi, ettei hänen unissaan olisi muistutuksia menneestä.
Kun koira ja mies olivat menneet majaan, hirvet ilmestyivät yön varjoista syömään vesikasveja suon rantaan.
Aamulla mies heräsi varhain, kun koira nuoli hänen kasvojaan. Rupisammakko olet, mies ajatteli.
Mies antoi ruokaa koiralle. Koira söi suurella halulla. Mies katsoi, kun koira söi. Sitten mies meni ulos. Aamunkoitto oli kaunis, vaikka sen viileys värisytti häntä. Auringon hidas valo paistoi suosumun läpi. Mies katsoi auringon nousevaa valoa lainehtivaa suota, jossa kapeat, mustat maakaistaleet kiemurtelivat avovesirimpien poikki. Luomisen aamun ensimmäinen valo, mies ajatteli. Tämä on maailman kaunein paikka.
Mies toi Nikon-rungon ulkona olleelle kamerajalustalle. Hän asensi siihen 400 mm:n objektiivin ja katsoi sen läpi etelää kohti. Mutta hän näki vain elottoman taivaan. Mikään ei viitannut siihen, että kurjet olisivat tulossa. Aavistus oli ollut väärä.
Kameraa huoltaessaan mies kuuli laukauksen metsästä. Se oli terävä, pelästyttävä laukaus, joka äkisti rikkoi suon rauhan. Mies ajatteli, että mikä tappovietti pyssymiehenkin oli herättänyt näin varhain. Mies kuunteli metsää hetken, mutta laukaus ei saanut seuraa.
Mies teki tulen kamiinaan, jonka päälle hän asensi kuparisen kahvipannun. Kahvin valmistumista mies jäi odottamaan. Koira juoksenteli yhä jossain ulkona omilla teillään. Mies ei ollut nähnyt sitä vähään aikaan.
Mies otti mapin hyllyköstä ja aukaisi sen. Mapissa oli valokuvia, joita hän alkoi tutkia.
Käteensä mies otti ensimmäiseksi hääkuvansa. Kuvassa naisella oli punaisia ja valkoisia ruusuja kädessä. Mies oli parraton ja hiukset olivat hieman pitkät, mutta siistit. Mies hyväili kuvaa sormipäällään ja laittoi sen sitten pois. Seuraavassa kuvassa he olivat hienossa ravintolassa. Salin lattiasta nousivat kattoon valkoiset pilarit, joita koristivat vaskeen pakotetut ornamentit. Ikkunasyvennysten valkoisissa holveissa kasvoivat elävät ruusut nuput avoimina.
Mies löysi vaimostaan kaikkiaan kymmenkunta kuvaa. Kuvat mies oli ottanut suolle mukaan tuhotakseen ne. Mutta nyt, ajan riennettyä, kuvat tuntuivat säilyttämisen arvoisilta.
Sitten oli kuva, jossa miehen koira oli. Hän muisti hyvin, milloin oli ottanut sen. Seuraavaksi mies sai käteensä koiran pentukuvan. Mies hymyili, kun menneet kuvat kulkivat hänen ajatuksiaan. Koirasta oli ollut pelkkää iloa hänelle.
     Äkkiä kuvaan tipahti ruskea läikkä. Mies katsoi kattoon ja näki naulan, jonka kärjessä oli ruosteinen vesihelmi. Mies ajatteli paikkaavansa huopakaton ennen seuraavaa sadetta.
  Ruosteinen läikkä kuvassa laajeni. Kuvassa koiranpentu istui tassut koholla. Mitä sinä pyydät, pikkuinen? mies ajatteli. Syliinkö haluat, pikkuinen?
  Miehen kasvot sulkeutuivat koviksi.  Hän säikähti ylös. Kuva putosi hänen kädestään lattialle. Hän kiirehti ulos. Mistä laukaus oli kuulunut puoli tuntia sitten? Hetkeen hän ei tiennyt, minne suuntaan olisi lähtenyt. Sitten hän alkoi juosta pohjoista kohti kuin  äänettömän huudon kutsumana. Mies juoksi ympäriinsä ja huusi koiraa nimeltä. Mutta koira ei vastannut miehen kutsuun. Mies pysähtyi ja antoi hengityksensä tasaantua. Sitten hän lähti juoksemaan taas. Jonkin ajan kuluttua hän löysi koiran.
Koira makasi suurirungoisen männyn alla. Koiran alla olevaan mättääseen, vielä sulamattomaan lumipälveen, oli valunut veri. Koira oli siinä miehen edessä puolittain istuen. Takaruumis oli luodin lävistämänä makuuasennossa. Eturuumis pysyi ylhäällä tassujen varassa.
Koira katsoi  paikalle rientänyttä ihmistä, joka aina oli ollut hyvä sille. Mutta  koira häpesi olla niin avuton ja rujo rakastamansa ihmisen edessä.  Koira pelkäsi käsiä, jotka olivat pitäneet sitä sylissä pennusta lähtien.
Valkoinen  tuli ruumiissaan koira yritti vetää itseään pakoon. Jonnekin pois miehen luota. Kiven taakse piiloon.  Yksinäiseen luolaan. Pimeään. Pois. Vain pois. Mutta mies esti sen.
- Älähän mene, älä.
 Mies tunsi sydämensä paikan ja koon rinnassaan. Se löi jyskyvin, pakahduttavin lyönnein. Se painoi äkkiä kuin kivi.
- Voi pikkuinen, mitä ne ovat tehneet sinulle, mies sanoi. Mies vilkuili ympärilleen, mutta teon tekijästä ei näkynyt vilaustakaan.
Mies kyyristyi tutkimaan koiraa. Veri oli takkuunnuttanut koiran turkin selästä lonkkaluun edestä, josta kiväärin luoti oli mennyt sisään. Luoti ei enää ollut koirassa, se oli mennyt siististi läpi ja pysähtynyt viereiseen mäntyyn.
Miehen kädet tärisivät, kun hän tutki koiraa. Mies yritti kaikin voimin olla rauhallinen, mutta syvä avuttomuuden tunne valtasi hänet.
Nyt on unien ja unelmien aika ohitse, mies ajatteli. Kukaan ei toivo tällaista kohdalle, mutta niin se tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta juuri kun kaikki tuntuu hyvältä. Nyt sinä olet tosipaikan edessä ensimmäistä kertaa elämässäsi, toivot mitä toivot. Mutta ota rauhallisesti. Rauhallisesti. Näytä itsellesi. Näytä koiralle.
Mies nosti koiran syliinsä. Koira äännähti miehen sylin tavatessaan, mutta se ei ollut haukahdus, eikä mikään, mitä mies oli ennen kuullut. Mies piti koiraa sylissään kuin pientä vauvaa kulkiessaan majaa kohti.
Miten tällaista voi tapahtua, mies ajatteli. Miten kukaan voi olla niin tunteeton, että ampuu kauniin koiran kuin rotan kaatopaikalla. Luulin, että suolla olisimme turvassa, mutta luulin väärin. Kuka karehti sinun elämän sirpalettasi niin paljon, että halusi ottaa sen pois. Kuka ampui meitä kumpaakin.
Koira painoi merkillisen paljon. Miehestä tuntui kuin jokainen askel olisi uponnut syvälle kuljettuun matkaan.
- Paleletko sinä? mies kysyi koiralta.
Kun mies pääsi majalle, hän laski koiran varovasti maahan ja meni sitten noutamaan vettä. Koira hätääntyi heti, kun miehen kädet erkanivat siitä.
Mies nosti suosta vettä kämmeniensä kuppeihin, ja koira joi siitä vaivalloisesti litkien. Lopuksi mies kostutti koiran kuonon vedellä.
Mies ei voinut katsoa koiraa silmiin. Mies tuijotti näkymätöntä maailmaa, silitti koiraa ja puhui sille rauhallisella äänellä niin kuin sairasvuoteella makaavalle lapselle puhutaan. Taivaalle oli ilmestynyt jokunen korppi. Ne kiertelivät ympyrää kuin arvioiden alapuolelle syntynyttä tilannetta. Mies katsahti laiskasti niihin.
- Älä liiku, sillä se tekee pahaa sinulle, mies sanoi koiralle. - Sinä olet nyt hyvin sairas koira, ja minun on saatava lääkäri sinulle. Lääkäri sitoo sinun haavasi ja antaa lääkettä kipuihin. Tiedän, että sinun on vaikea luottaa ihmiseen, mutta tämän kerran, minä pyydän.
Mies ei tiennyt, olisiko hänen noudettava lääkäri suolle, vai kantaisiko koiran kylälle. Kylälle oli suolta suoraan metsän läpi monta kilometriä, eikä miehellä ollut muuta kuin tärisevät kädet. Ei, paras kantaa sinut, mies ajatteli sitten. Eivät lääkärit tänne lähde koiran takia rämpimään. Mutta tee mitä tahansa, niin tee ihmeessä se pian. Jokainen sekunti tästä lähtien on niin kallis ostaa, ettet kalliimpaa tiedä. Jätän polut ja tiet, ja oikaisen. Kyllä minä jaksan.
Mutta miten minä kannan sinut? Mies meni majaan, jossa kahvipannut kiehui ylitse kamiinalla. Mies nosti kuuman kahvipannun pois paljain käsin. Sitten hän valitsi jonkun vaatteen, meni ulos ja asetti vaatteen maahan koiran viereen. Tämän tehtyään mies asetti koiran varovasti vaatteen päälle.
- Älä itke, pikkuinen, älä itke yhtään. Minä tiedän, mikä on parasta sinulle. Se koski, kun nostin sinua, mutta yritän kulkea mahdollisimman pehmeästi. Noin, minä nostan sinut käsilleni. Nämä kädethän sinä tunnet, älä yhtään pelkää. Jos olisin sinun sijassasi, niin olisin hyvin kiltisti. Kyllä minä jaksan. Olen maailman voimakkain mies, tiedäthän.
Miehen sylissä koira sulki punertavat silmänsä. Mies vangitsi käsiinsä koiran tiheät,   voimakkaat sydämen lyönnit.
Kun mies oli omasta mielestään kulkenut reippaan matkan, hän pysähtyi hetkeksi ja näki majansa. Olet nyt kulkenut vajaa kaksisataa metriä, auta armias, mies ajatteli. Näin raskasta taakkaa en ole eläissäni kantanut. Minä luulin, että sinä olet kevyempi. Kun olit terve, sinä olit paljon kevyempi, ja minä nostelin sinua huvikseni.
Korpit lensivät taivaalla laajoin kaarroksin, kun mies kulki eteenpäin koira sylissään. Ne seuraavat meitä, ja se tietää huonoa, mies ajatteli. Merkillisellä tavalla korpit aina haistavat kuoleman läheisyyden. Astu naulaan, niin heti niitä on sata jalkojesi ympärillä.
Myös heti alkumatkassa, ja monta kertaa matkan aikana, mies oli näkevinään tappajan seuraavan itseään. Tappaja kulki ase olallaan kaukaisten puiden takana samansuuntaisesti kuin mies koirineen. Kun mies katsoi uudelleen, tappajaa ei enää näkynyt. Mutta mies tiesi itseään seurattavan.
Koiraan nousi luja kuume niin äkkiä, että mies tunsi sen käsissään. Siksi mies pysähtyi ja laski taakkansa maahan. Koira aukaisi silmänsä, mutta ei jaksanut äännähdellä enää. Ei edes päätään liikauttanut. Mies tutki koiran haavaa ja silitti koiran kaulaa hellästi.
- Jos levätään hetki, mies sanoi. - Me kumpikin olemme hyvin väsyneitä.
Tämä on toivotonta, mies ajatteli hengitys ahtaana. Olemme vasta tulleet tämän palan matkasta, mutta olemme kumpikin näin loppu.
- Sinä olet maailman kaunein ja viisain koira, mies sanoi koiralle. - Jos saisin valita kaikista maailman koirista, jos ne kaikki tuotaisiin eteeni ja sanottaisiin, että ota siitä hyvä mies itsellesi kaikkein kaunein ja viisain koira, niin sinuthan minä vain näkisin. En epäröisi sen asian suhteen. Tuntisin sinut koska vain. Ellei minulle olisi sinua, se olisi samaa kuin minulta puuttuisi käsi tai jalka. Sitä sinä olet minulle. Mutta meidän on jatkettava matkaa, vaikka sinuun sattuu, ja minun käteni ovat väsyneet. Senhän sinä ymmärrät! Minä kannan sinut käsilläni lääkäriin. Näissä käsissä on ylittämätön voima. Matka ei ole pitkä enää. Kyllä me jaksamme niin kuin olemme yhdessä jaksaneet paljon muutakin. Yhdessä olemme voittamattomat, erillämme toisistamme emme oikeastaan mitään. Nyt mennään taas, kaunis koira.
Koiran silmät liikahtivat, kun koira näki edessään tutun, karvaisen pään. En koskaan voi ymmärtää, miksi ihminen teki tämän sinulle, mies ajatteli. Luulin aina, että suolla olemme turvassa kaiken maailman hulluilta ja räjähdyksiltä. Maailma on tällainen, ei ihminen ole turvassa viimeisen polun päässäkään. Eikä varsinkaan viaton eläin. Mutta kyllä me jaksamme. On hetkiä, jolloin on pakko jaksaa, vaikka maa luisuu alta pois, ja taivas putoaa. Missä on kaiken vastaus? Missä?
Askel, vie, askel, vie. Ei, en saa laskea askeleitani, matka vain tuntuu pidemmältä.
Ennen kuin koirankantaja oli tullut siihen kohtaa metsää, jossa pyssymies oli tappanut käärmeitä, hän oli pysähtynyt kaksi kertaa näkemänsä lammikon luo ja kostuttanut koiran kuonon. Mutta itse hän ei huomannut juoda, vaikka jano poltti suuta.  Koira vaikutti sellaiselta kuin se haluaisi vain nukkua, eikä se ihme ollutkaan, kun oli saanut ihmisen takoman luodin lävitseen. Mies rukoili mielessään, ettei tätä koiraa otettaisi häneltä pois. Näin pieni oli miehen rukous hänen kantaessaan kuolevaa koiraa sylissään keväisen metsän läpi. Niin vähän hän pyysi onnekseen tästä maailmasta, jossa kaikki onni tuntui olevan häviävää kuin loittoneva kangastus. Kolmannella juottopaikalla mies sanoi koiralle:
- Miten sinä voit, pikkuinen? Minä voin hyvin. Jaksaisin kantaa sinut vaikka korkeimmalle vuorelle, minkä maapallo päällään kantaa.
Mutta näin sanoessaan mies valehteli koiralle. Sukka oli luisunut jalkaterän alle vasemmassa saappaassa. Kantapää oli hiertynyt vereslihalle, ja hiki poltti sitä. Samaten miehen käsi oli nyt hyvin kipeä. Kämmenen poikki oli palanut valkoinen jälki. Nyt siinä oli jo puhjenneita vesikelloja, jotka kirvelivät. Kun mies oli kiireessä nostanut kahvipannun kamiinalta, hän ei ollut tuntenut kipua.
Mies otti saappaan pois ja tutki rikki hankautunutta jalkaa. Tuskin se kesti koskettaa.
Hetkeksi mies erkani mättäällä nukkuvan koiran luota. Mies meni suuren kiven luo. Hän nojasi käsiensä varaan kiven rapapintaan. Sitten hän antoi ylen.
Mies palasi koiran luo, kun kuuli sen inahtavan. Mutta koira nukkui silti, vaikka mies kuiskasi sen nimeä. Se näkee jotain unta, mies ajatteli.
Mitähän unta se näki? mies ajatteli. Ehkä se oli emonsa vieressä ja imi nisää. Ole hyvä ja näe sitä unta edelleenkin. Se on hyvä uni.
Mies polvistui ja painoi korvansa koiran rintaan. Koiran sydän löi. Mies kuuli selvästi sen lyönnit. Mutta samassa mies näki mustat korpit, jotka olivat kerääntyneet edessäpäin olevien kuusien latvuksiin. Mies ajatteli silloin, ettei koiran näkemä uni sittenkään ollut hyvä. Vain kuolemanunessa elävä näkee taas äitinsä, mies ajatteli. Jokainen ihminen kuolee äitinsä rinnoille. Ehkä niin on koirillakin, kuka sen tietää tai kumoaa. No, enhän edes tiedä, mitä unta se näki. Ei, en saa ajatella kuolemaa. Minun on ajateltava elämää.
Mies katsoi korppeja ja sanoi tuskin kuuluvasti: - Menkää pois, olkaa niin kiltit. Ei teille täällä ole mitään.
Mutta korpit eivät lähteneet ennen kuin mies nosti koiran syliinsä ja jatkoi matkaa. Silloin korpit lehahtivat mustille siivilleen. Mies ajatteli, että ovat ne sinnikkäitä seuralaisia.
Aurinko porotti täydellä terällä. Päivästä oli tulossa ensimmäinen kuuma päivä sinä keväänä. Oli kuuma, mutta koira oli alkanut palella. Se huolestutti miestä. Koiran ruumis tärisi käsiin. Mies ajatteli, että kuume oli kai entisestään nousussa.
Koko ajan mies joutui mielessään arvioimaan, mistä olisi nopein reitti kylälle. Hän käytti metsätietä, polkuja ja umpimetsää. Jossain vaiheessa mies kulki keskelle metsää raivatun pellon rantaa. Maamies muokkasi peltoa suurella traktorilla. Se oli nyt kaukana saran päässä, kun mies ohitti pellon. Pellon vastakkaisella laidalla oli harmaa lato, josta ihminen ei ollut pitänyt huolta vuosikymmeniin. Ladon pärekatto oli osin painunut alas, ja seinälaudat pullistelivat miten tahtoivat. Ladon oikealla puolella oli metsän rajassa hajalleen kaatunut puumottipino. Kauempaakin näki, että se oli lahonnut sammalten ja ötököiden syömänä. Ladon viereen oli rakennettu suuri peltihalli, jossa maamies piti koneitaan. Mies ajatteli, että se oli kolkon ja kylmän näköinen. Mies ajatteli, että pelto oli joskus ollut hevosten ruokaniitty, johon ne oli tuotu yöksi raskaan työpäivän jälkeen. Pellon laidalla oli lahonneita tolppia, joissa oli ruostunutta piikkilankaa.
Mies ajatteli, että kuivaavat ne suon kuitenkin ennen pitkää ja rakentavat peltivajansa sen rannalle. Kun ne ovat kuivanneet kaikki muut suot, ne katsovat karttaan ja sanovat, että jaaha, siinä se on, mennään, mies ajatteli. Ne menevät kuin tuulispäät sopimuksineen urakoitsijoiden luo ja sanovat, että nyt pistetään raha poikimaan rahaa. Sinne tulevat pankin- ja tehtaanjohtajat löysine mahoineen puhumaan jokavuotisen kasvun välttämättömyydestä, ja minä olen jo liian heikko ajamaan niitä pois. Joskus olit vahvempi. Nuoruutesi korkeina päivinä. Kun sinut lyötiin maahan, nousit ylös entistä voimakkaampana. Nyt olet varjo vain. Ei, kyllä sinä jaksat. Koiran takia sinä jaksat. Syytön koira on. Huomaamattaan mies alkoi jälleen laskea askeleitaan. Askel, askel, vie, vie.
Sinä teit sen taas, hän ajatteli sitten. Laskit askeleitasi, vaikka lupasit itsellesi. Unohda askeleesi, niin pääset perille kuin huomaamatta. Ajattele jotain muuta.
- Kyllä tämä tästä pikkuhiljaa sujuu, mies sanoi ääneen koiralle.
Mies tunsi nämä metsät kuin kämmeniensä mutkittelevat viivat, joita hän oli tutkinut löytääkseen niistä salaisen vastauksen elämänsä kulkuun. Nyt hänen allaan oli pitkä kallio-osuus. Se oli kuljettava varoen liukkaiden sammalien takia. Vasemmalla nousi yli muutamien kuusien kalliojyrkänne, jonka seinään aurinko iski valkoisia salamoita alas vuotavaan veteen. Jyrkänteen päällä oli vielä lunta. Edessäpäin jolkotti kohden jyrkännettä miehen katseen poikki kettu. Sitten se vilahti näkymättömiin ihmisen vaistottuaan. Tämä metsä, tuo jyrkänne oli hyvä ketun asua, kun se toteutti ketun kohtaloaan . Mikään muu kuin se itse ei vanginnut tahdollaan sitä. Mies ajatteli, että kettu oli yhtä vapaa kuin taivaan lokki.
Kallioista taipaletta kulkiessaan mies muisti janonsa. Hänen suutaan poltti ja kuivasi. Jano sai hänet hahmottamaan mieleensä kevätpuron solinan, mutta hän päätti olla etsimättä vettä, jottei kallista aikaa olisi kulunut hukkaan hänen janonsa takia.
Välillä mies näytti kuin nukahtavan. Hänen silmänsä uupuivat kiinni. Mutta jalat pitivät koneellista liikettä eteenpäin, koska aivot eivät välittäneet niille kieltävää käskyä.
Kalliotaipaleen ylitettyään koirankantaja tuli lehtimetsään, jossa nuoret koivut hehkuivat valkoisin rungoin. Se oli myös haavan runkojen metsä. Ja notkeiden pajujen valloittama metsä. Ja sananjalkojen ja mustikoiden varvut kasvoivat sen alusmaassa.
Äkkiä koirankantaja muisti kiven. Hän kulki sen paikan ohi, mutta hänen oli palattava kuin äänettömän käskyn saatuaan. Kiven mies oli löytänyt sattumalta metsiä samotessaan. Hän oli kirjoittanut artikkelin kivestä lehteen. Myös museoviraston virkailijat olivat käyneet kameroineen ja mittoineen toteamassa kiven. Hän pysähtyi kiven luokse ja tuijotti sitä lumon vallassa. Jossain hänen mielensä pohjassa kyti nyt ajatus, että tuo kivi voisi auttaa häntä ja koiraa.
Mies laski koiran kiven viereen mättäälle. Koira aukaisi silmänsä vain sulkeakseen ne heti. Kivi oli uhrikivi, jonka luona oli harjoitettu palvontaa joskus ammoisina aikoina. Menneiden sukupolvien ihmiset olivat uhranneet sen luona ensimmäiset puidut jyvät, vastapoikineen lehmän ensimmäisen maidon, keväällä ensiksi saadut kalat. Kiven luona oli myös käyty odottamattomien kriisitilanteiden sattuessa. Mies ei ollut taikauskoinen, mutta muutakaan hänellä ei nyt ollut. Jos luovun jostakin, niin saan jotain muuta tilalle, hän ajatteli.
Kivi oli matala. Siihen oli työstetty pieniä kuppimaisia syvennyksiä uhriantimia varten. Mies kaivoi setelin taskustaan. Hän katsoi sitä ja vaihtoi sen sitten arvoltaan isompaan. Hän rullasi setelin kauniisti ja painoi sen kiven syvennykseen. Sitten hän etsi tulitikut taskustaan ja sytytti setelin tuleen. Seteli paloi nopeasti, pian sitä ei enää ollut. Tuuli tarttui nokihahtuviin kuljettaen ne pois.
Setelin palaessa miehestä tuntui katoavan hetken ajan kuin kaikki se oleva, joka oli hänen taakkanaan, olisi loitonnut jonnekin kauas epätodelliseen maailmaan, jossa oli hyvä olla. Mutta uni särkyi heti synnyttyään. Mies ajatteli ylös nousten, että oli oikkunsa vuoksi vain menettänyt kallista aikaa. Ehkä juuri sen verran, mikä erotti koiran elämän sen kuolemasta. Kaikesta huolimatta hän oli nykyajan ihminen, jolle eivät ammoisten aikojen poppakonstit sopineet. Puhuttelin pelkkää kiveä, mies ajatteli, ja menetin kallista aikaa. Esi-isäni puhuttelivat kiveä ja nyt minä, vaikka satojen ja tuhansien sukupolvien kuilu on välissämme. Totta vie, olet sinä yksi uneksija! Mitä se sinua on koskaan auttanut?
Mies nosti koiran syliinsä ja jatkoi matkaa palaamatonta aikaa menettäneenä. Jossain vaiheessa lehtimetsää hän pani merkille, etteivät korpit enää seuranneet. Mutta hän ei voinut muistaa, missä vaiheessa ne olivat kadonneet.
Mutta jälleen tuo tunne. Tappaja kulki kaukana lehtipuiden suojassa. Kulki, kun mies kulki. Pysähtyi liikahtamattomaksi, kun mieskin pysähtyi. Outoa nautintoa tuntien tappaja seurasi uhriensa nääntymistä.
Lehtimetsästä selvittyään koirankantaja tuli kuusimetsään. Jälleen hän joutui paimentamaan ajatuksiaan pois askeleista. Hän yritti ajatella kaikkea muuta. Koko matkasta hän arveli kulkeneensa kaksi- kolmasosaa.
- Vain kivenheitto enää, hän sanoi koiralle.
Jalkaa ei enää sattunut niin kuin ennen. Kivun aika oli ohitse, mutta hän ontui yhä. Palanut käsi ei myöskään välittänyt mitään tuntemusta hänelle, koiran karvat suojasivat palokohtaa. Kevät oli paisuttanut puron leveäksi uomaksi. Koirankantaja joutui kahlaamaan sen yli polviin saakka vedessä. Mitenkä monta askelta vielä, hän ajatteli, kun oli ylittänyt puron. Eipä sillä ole väliä. Pääasia, että astut niistä jokaisen.
- Nyt olemme voiton puolella, pikkuinen, mies sanoi ääneen kuin itseään kannustaen. Vaikka kipua ei enää ollut jaloissa, eikä käden palokohdassa, hänen käsiään oli alkanut kouristella raskaasta taakasta. Vielä hän hallitsi ajatuksin voimansa, mutta varma hän ei ollut kuinka kauan pystyisi niin tekemään.
Uusi pelottava ajatus paisui hänen mieleensä, kun hän muisti ettei kunnassa ollut eläinlääkäriä. Minun on vietävä sinut tavalliselle lääkärille, hän ajatteli sitten. Lääkäri on tehnyt Hippokrateen valan. Ellei meitä oteta vastaan, niin minä kyllä muistutan siitä, hän ajatteli. Ei koiran ja ihmisen välillä ole arvokkuuseroja. Molemmat kärsivät samalla lailla, kun luoti ammutaan läpi.
Mutta mitä, jos meitä ei sittenkään huolita, hän epäili. Voin tietenkin soittaa eläinlääkärin naapurikunnasta, mutta se kestää ja kukaties en saa puhelimenkaan. Ei, kyllä Hippokrateen valaan sisältyy niin koira kuin ihmisenkin. Jonkin kumpareen päällä koirankantaja pysähtyi hetkeksi ja katsoi taakseen jättämäänsä notkoa. Hän ei voinut muistaa, miten oli notkon tullut, tai oliko lainkaan tullut sitä kautta. Notko oli piilo lukuisille ruostuneille tynnyreille, joiden sisällä oli ties mitä. Suola poltti miehen silmiä.
Vaikka koirankantaja oli hetkeä aiemmin luvannut itselleen, ettei lepää ennen kuin on perillä, hän nojasi puuhun, joka oli lähinnä. Hän katsoi edessäpäin olevaa matkaa ja ajatteli, että oliko sittenkään ollut viisasta lähteä suinpäin läpi metsän. Ehkä hän olisi päässyt nopeammin kylälle metsäpolkuja pitkin, joita hän yleensä käytti. Ainakin se olisi säästänyt voimiani, hän ajatteli. Sitten hän katsoi koiraa sylissään.
- Aukaise silmäsi, hän pyysi.
- Edes sekunniksi, minä pyydän.
Koiran korva liikahti, kun se kuuli tutun äänen. Sitten koira aukaisi silmänsä hetkeksi. Sen luomet olivat kuin väsyneet verhot, joiden takaa joku elämästä hädin tuskin kiinni pitävä kurkisti. Mies näki, että koira häpesi. Sen silmät olivat sellaiset.
- Älä pyydä anteeksi, mies sanoi. - Luulen, etten kestä katsettasi juuri nyt.
Mies katsoi sormiaan koiran yli. Hän huomasi, ettei saanut niitä koukistumaan enää. Hän latasi kaiken ajatuksensa voiman sormiin, mutta sormet eivät enää totelleet häntä. Hän nojasi väsyneenä, hengitys ahtaana puuhun. Epätoivo riipaisi hänen mieltään. Mutta sitten hän ajatteli, että sormet voitaisiin vaikka leikata irti, jos se olisi hintana sille, että koira saisi elää. Enkä edes tarvitse sormiani sinua kantaessani, hän ajatteli. Käsivarsiani minä tarvitsen. Käsivarsiani. Ja tietenkin jalkojani.
Tämä on kaunis metsä, mies ajatteli jatkaessaan matkaa. Ajattele, miten kaunis metsä tämä oikeastaan on. Oletko koskaan ollut kauniimmassa metsässä? Kyllä sinä jaksat, koska sinun on jaksettava. Satamassa opiskeluaikana sinä kannoit suuria kahvisäkkejä kuin pumpulia vaan, muistatko. Sinä et ollut kaikkein kaikista voimakkain, mutta sinulla oli jumalaton sisu. Nyt tarvitset sisuasi. Ja tietenkin käsivarsiasi. Ja jalkojasi.
Ajattele tätä metsää, hän ajatteli. Ruumis on vain ruumis. Ruumis jaksaa sen, minkä tahdot. Jos et käske jalkojesi lopettaa, niin ne eivät lopeta. Jos käsket voiman käsivarsiisi, niin siellä se on. Koirankantaja kulki yli silokallion, jonka pinnassa erottuivat jään synnyttämät kourut ja fasettipinnat. Kourujen mullasta työntyi vinottain esiin kalliomairetta. Koirankantaja ajatteli, että kulki samaan suuntaan  kuin mannerjäätikkö joskus ammoisina aikoina.
Taivaalle oli kohonnut valkoisia pilviä. Koirankantaja katsoi kulkiessaan pilviä, mutta hän ei kyennyt selvittämään itselleen, mitä ne esittivät. Yksi hahmo oli kuin suuren leijonan pää.
Kallion ylitettyään mies tuli pehmeälle maalle, jossa kasvoi mustikanvarpuja ja kaikenlaisia varpuja. Pehmeä maa tuli niin yllättäen jalkojen alle, että mies kaatui käsivarsiensa varaan. Kyynärpäät upposivat mättääseen, mutta töyssäys oli niin kevyt, ettei koira sitä edes tajunnut. Hetken ajan mies ajatteli, että voisi hyvin jäädä siihen nukkumaan muutamaksi hetkeksi. Sitten jaksaisi taas. Mutta hän kompuroi ylös. Hän ajatteli nukkuvansa monta päivää perä perään, kunhan vain selviäisi tästä päivästä. Se tulee olemaan ihanaa, hän ajatteli.
Nyt sinun on näytettävä koiralle, mikä sinä olet miehiäsi, hän ajatteli. Piru sinut periköön, jos nyt lannistut viime metreillä.
Koirankantaja tuli pajukon luo, jonka oksilla oli kuin suuria, harmaita silmuja. Suuret, harmaat silmut liikahtivat pikkulinnuiksi, jotka lehahtivat siivilleen ja karkuun, kun mies puski pajukon läpi silmät kiinni, pää kumarassa suojaten koiraa.
Kun koirankantaja oli päässyt pajukon läpi, hän havaitsi yllään korkealla taivaalla hopeavanan jälkeensä jättävän lentokoneen. Hän katsoi sitä kulkiessaan, kunnes sitä ei enää näkynyt. Sitten hän jo näki sahan, josta oli enää lyhyt matka kylälle. Hän kulki saha-aukion läpi koira sylissään. Sahamiesten ruokatunti oli ohi siltä päivältä. He olivat juoneet kahvia ja syöneet paperiin käärittyjä eväsleipiä. Voimakkaat sähkömoottorit oli käynnistetty taas, mustat voimansiirtohihnat vapisivat mennessään, sirkkeliterät pyörivät kuumina. Sahamiehet olivat laittaneet kuulosuojaimet korvilleen ja joillakin oli suoja suunkin edessä. Koirankantaja käveli metelin ja pauhun läpi. Jotkut viittoivat häntä pois työmaa-alueelta.
Ennen kylää oli korkea kalliojyrkänne. Tappaja seisoi sen päällä aseineen mustana hahmona taivasta vasten ja katsoi alaspäin koirankantajaa. Koirankantaja vilkaisi kerran ylöspäin tappajaan jyrkänteen alla kulkiessaan.
Hautausmaalla käsikkäin kulkevat vanha mies ja vanha nainen pysähtyivät, kun koirankantaja kulki ohi. Hauras, sokea nainen puristi miestään  kädestä ja kysyi tältä, että mitä nyt. Vanha mies vastasi, että suolla asuvan miehen koira oli kai sairastunut.
Viimein koirankantaja saapui kylälle. Ihmiset asioivat kesän odotuksessa kylällä. He näkivät miehen ontuvan kylän läpi taakkoineen, mutta tällä kertaa kukaan ei laskenut leikkiä hänestä.
Juuri lääkäritalon ulkopuolella koirankantaja kaatui uupumuksesta. Mutta hän ehti käännähtää itsensä kyljelleen, ja otti ruumiillaan vastaan kaatumisen painon suojaten näin koiraa.
Hän makasi siinä hetken kuin juopunut. Pää ylös kurkottaen. Koira oli poikittain hänen kylkensä päällä.
Minulta ei tule sylkeä enää, hän ajatteli.
Kun koirankantaja ilmestyi lääkärin odotushuoneeseen, ihmiset nousivat ylös. Nyt olet voiton puolella, hän ajatteli. Enää muutama mitätön askel. Nyt voit laskea askeleesi. Askel. Vie. Askel. Tämä askel.
Mutta kaksi miestä nousi ylös hänen eteensä. He halusivat estää häntä menemästä lääkärin luo.
- Ei tänne saa eläimiä tuoda, toinen miehistä, se joka oli kookkaampi, sanoi ja osoitti seinällä olevaa kieltotaulua.
- Verta käsissänne. Ettekö näe, täällä on pieni lapsikin, pienempi säesti.
- Menkää pois tieltäni, koirankantaja sanoi. - Molemmat.
- Ettekö usko, ei tänne voi tulla, isompi sanoi. - Ties mitä tarttuvaa koiranne kantaa. Viekää se eläinlääkärille.
- Menkää pois tieltäni, koirankantaja toisti kauniisti. - Te, ja te myös.
Miehet eivät aikoneet totella, vaan asettuivat uhmakkaammin koirankantajan eteen. Silloin kaksi lasta nousi penkiltä, tarttuivat miehiä käsistä ja vetivät miehet pois koirankantajan tieltä.
Koirankantaja aukaisi oven, kulki sisälle, ja laski koiran valkoisen lakanan peittämälle tutkimuspöydälle. Kunnanlääkäri oli tutkimassa papereitaan, mutta nousi heti ylös ja sulki oven. Hän oli palvellut tätä kuntaa valmistumisestaan lähtien, josta oli jo pitkä aika. Hän piti eläimistä.
- Koiraani on ammuttu, mutta sen sydän löi vielä äsken käsiini, mies sanoi vain.
- Katsotaan, katsotaan.
Lääkäri tunnusteli hetken sitä kohtaa koirassa, josta luoti oli mennyt sisälle. Sitten hän otti stetoskoopin ja kuunteli.
- Lyöhän se, lyöhän se. Sillä onkin voimakas sydän. Kuin härällä ikään. Suoltako asti kannoitte koiran.
- Suolta.
- Te olette tehneet pirunmoisen matkan.
-  Jano minulla on.
- Juokaa tuolta, olkaa ystävällinen.
Kun mies oli juonut, lääkäri sanoi: - Minulla itselläni on ollut monta koiraa. Parhaimmillaan neljä kerrallaan. Ei ole muuta eläintä, jolla on niin suuri sydän ihmistä kohtaan. Siksi toivon, että teillä nyt on suuri sydän koiraanne kohtaan. Paras koiranne kannalta on, jos annan sille unen. Sen halu nukkua on jo voittanut halun elää. Sitä paitsi, luulen, että sen takaruumis on halvaantunut. Olen pahoillani teidän kummankin puolesta.
Mies vei kädet ohimoilleen. - Antakaa se uni sille, hän sanoi, antakaa se nyt heti.
Lääkäri otti esiin pullon ja injektioruiskun. Hän painoi neulan pullon kumikorkin läpi. Sitten hän veti ruiskun mäntää ulospäin niin, että myrkky tuli säiliöön.
- Koiranne ei tule tuntemaan mitään, lääkäri sanoi.
Mies silitti koiraa, kun piikki annettiin.
Tutkimuspöydällä makaava koira näki unta, että se oli pieni koira taas. Koiran uni oli onnellista, eikä se tiennyt mistään muusta mitään.  Unessa koiranpennun ympärillä olivat sen kolme sisarusta ja emo. Oli kesän korkein aika, sen aisteihin syöpyi timotein ja kypsyvän viljan voimakas tuoksu. Se katsoi niittyä ympärillään. Perhonen. Pieni perhonen, perhonen. Se aikoi lähteä tavoittamaan perhosta, mutta päätyikin sitten imemään emonsa nisää sisarustensa lailla. Mutta pieni perhonen kutsui koiraa kiertelemällä sen pään ympärillä. Perhonen. Pieni perhonen, perhonen. Pieni koira ei voinut vastustaa perhosen kutsua vaan lähti tavoittelemaan sitä. Perhonen kohosi yhä ylemmäksi niitystä. Mutta kas kummaa, koiran selkään kasvoivat siivet, ja koira kohosi ylös ja seurasi perhosta kohden taivaanrannan ihania värejä.
Mies riisui kaulapannan koiralta. 
Mene, Koira, mene , mies ajatteli.
- Mitä olen velkaa? mies kysyi sitten.
- Te olette jo maksanut, lääkäri vastasi.
Mitään puhumatta enää mies nosti koiran syliinsä. Hän kulki odotushuoneen läpi, ja siitä portaat alas ja ulos.
Ulkona tyttö ilmestyi miehen eteen kuin tyhjästä. Tytöllä oli koulureppu kädessään. Tyttö katsoi kasvot kalvenneina miestä ja oli pillahtamaisillaan itkuun.
Sinä vielä tästä puutuitkin, mies ajatteli.
Tyttö aikoi koskettaa koiraa, mutta vetikin kätensä pois.
- Sinun koirasi on kuollut? tyttö sanoi kysyen.
- Niin, mies sanoi vain.
- Mikä sille tuli? tyttö kysyi sitten.
- Se oli jo vanha koira ja väsynyt. Sydän kai petti koiran, mies valehteli.
Mies olisi halunnut kulkea yksin, mutta tyttö kipitti itsepintaisesti hänen rinnallaan. Tytöltä tippui koulureppu tielle, mutta sitäkään tyttö ei ehtinyt nostaa.
- Sinä rakastit koiraasi paljon, tyttö sanoi.
- Kuin hullu polkupyörää, mies vastasi.
- Mikset sinä itke, kun sinun koirasi on kuollut?
- Itkenhän minä.
- Otatko sinä uuden koiran?
- Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen koirani.
Tytön leuka nytkähteli, mutta hän ei vaan itkenyt. Hän oli iso tyttö nyt.
- Onko totta, että löysit koirasi kaatopaikalta? tyttö kysyi.
- Totta. Siellä se odotti minua kämmenen kokoisena, mies vastasi.
- Mitä minä voin tehdä hyväksesi? tyttö kysyi sitten.
- Mene kotiisi, ole niin kiltti, mies sanoi tyynesti.
- Et kai sinä ole menettänyt uskoasi? Älä koskaan menetä uskoasi.
- En kai sitten.
- Miltä sinusta nyt tuntuu? tyttö kysyi.
- Ei sitä voi verrata, mies vastasi.
Tyttö kipitti miehen rinnalla, jäljessä ja joka puolella. Mies kulki koira sylissään kuin tyttöä paetakseen.
- Minä teen mitä tahansa vuoksesi, tyttö sanoi. - Et sellaista pysty pyytämään etten tekisi.
- Hyvä on, mies sanoi, - mutta mene nyt kotiisi.
- Minä sanon äidille, että leipoo, ja sitten minä tuon leipää sinulle, tyttö sanoi.
- Minulle ei maistu mikään, mies sanoi.
- Onhan sinun syötävä, tyttö väitti heti. - Ensin sinun on nukuttava ja levättävä. Sitten sinun on syötävä, jotta jaksaisit kirjoittaa ja ottaa valokuvia.
- Niin kai sitten.
- Etkö sinä osaa muuta sanoa kuin " niin kai sitten" tai " eipä kai" ? Et sinä edes kuuntele minua.
- Kuulenhan minä.
- Miten sinä edes kuvittelet jaksavasi takaisin suolle tuossa kunnossa, tyttö sanoi.
- Eipä minulla ole kiirettä enää, mies vastasi. - Lepään niin usein kuin tarvitsen lepoa ja ajattelen asioita. Matkan varrella on latokin, jossa voin nukkua hetken.
Nyt he olivat tulleet siihen kohtaa soratietä, josta mies aikoi oikaista pellolle. Siinä mies pysähtyi.
- Ole kiltti, älä seuraa minua enää. Sinun kenkäsi menevät piloille ja vanhempasi suuttuvat sinulle.
- Hiiteen minun kenkäni, tyttö sanoi. - En välitä mistään, ellet heti saa uskoasi takaisin.
- Ei minua voi kukaan auttaa tällä hetkellä, mies sanoi. - Hienon koiran menetys kovertaa miehen ontoksi.
- Sinun on nyt kaikin voimin uskottava huomiseen, tyttö intti. - Älä ajattele, että menetit koiran, vaan sitä, että sinulla kuitenkin oli se. Muuten mistään ei tule mitään. Älä menetä uskoasi. Itse olet minulle niin sanonut.
- Ehkei minulla sitä koskaan ollutkaan tarpeeksi, mies vastasi toteavasti.
- Maailma, johon uskoit, on yhä sinun, tyttö vaan väitti. - Ei sitä voi kukaan ottaa sinulta pois muut kuin sinä itse. Olet sinä yksi pöhköpää.
- Ehkä kuitenkin on joidenkin kohdalla niin, että kun maailman menettää, ei sitä voi enää saada takaisin, mies sanoi tyttöön katsomatta. Hän katsoi edessäpäin olevaa matkaa.
- Olen minäkin oikea  lohduttaja, tyttö sanoi sitten.- Oikea kiusankappale minä olen, kun en saa sinua uskomaan.
Tytön ääni oli kuin lämmintä vettä. Mies katsoi  tyttöön lempein, rakastavin silmin. Hän rakasti  tyttöä   paljon ja sanoi: - Olisin ylpeä, jos minulla olisi oma sinunlaisesi tyttö.
Sitten mies hyppäsi ojan yli pellolle. Joka hetki siitä lähtien hän loittoni tytöstä. Hän käveli peltoa taakseen katsomatta. Saappaat lipsuivat vetisessä mullassa. Tyttö hänen takanaan seisoi keskellä tietä ja pillahti itkuun. Keskellä peltoa mies nosti koiran harteilleen.
Kun koirankantaja oli ehtinyt metsän rajaan, tyttö näki kurjet. Ensin tyttö kuuli kurkien huudot kilometrin päästä. Sitten hän näki ne, ja koko ajan hän itki.
Sitten tyttö huusi sydämensä ulos.
Tytön viiltävän huudon pysäyttämänä mies metsän rajassa kääntyi ja katsoi taakseen. Suuret, valtavat linnut puhkaisivat jo vihonviimeisen valkopilven suota kohti laskeutuessaan. Kurjet lensivät tytön yli. Tyttö oli kurottanut kätensä kurkia kohti.
Kaulat pitkälle eteen kurotettuina kurjet lensivät niin kuin ei koskaan ennen. Kurkien valtavat, nälkäiset huudot täyttivät taivaan ja maan. Ensimmäisen kurkiauran perässä tuli toinen. Ja kolmaskin jo näkyi taivaanrannalla. Mies katsoi kurkia tyhmänä maan hiljaa huojuessa hänen allaan.
Seuraavana päivänä tyttö pyöräili suolle. Mies nukkui, kun tyttö tuli. Tyttö laski tuomansa leivät ja termospullon pöydälle. Sitten hän siivosi  kahvinporot pois kamiinalta. Tämän tehtyään tyttö istuutui nukkuvan miehen viereen ja katseli tämän kasvoja.
Mies näytti erilaiselta. Mies oli ajanut partansa pois ja lyhentänyt hiuksensa. Parta ja hiukset olivat lehden päällä pöydällä. Suolle palattuaan edellisenä iltana mies oli haudannut koiransa majan takana olevaan ylämaastoon. Haudan merkiksi hän oli painanut kumpuun puun oksan, joka muistuttu ristiä. Sitten hän oli leikannut partansa ja lyhentänyt hiuksensa.
Herättyään mies joi tytön tuomaa kahvia ja söi leivät. Sitten he kävivät kunnostamassa koiran haudan. Tyttö sanoi, että se oli ollut maailman kaunein koira.
Myöhemmin mies toi kameran jalustalle. Mies opetti tytölle kameran käyttöä. Filmin lataamisen, valotuksen, tarkennuksen, objektiivin vaihdon. Kurkia oli suolla silmänkantamattomiin.
Tyttö katsoi kurkia pitkän objektiivin läpi. Muista kurjista sivummalla oli kaksi tuhkanharmaata kurkea. Ne seisoivat rinnakkain toisissaan kiinni, silmät suljettuina, yhden koipensa varassa kumpikin ja paistattelivat päivää muista välittämättä. Niiden liitto oli ollut pitkä, nyt ne tavoittelivat yhdessä katoavaa. Ne näyttivät yhtä vanhoilta kuin avaruuden rosoiset kappaleet.
Tyttö tarkensi huolellisesti kurkivanhuksiin.
Sitten tyttö painoi laukaisinta.